Dag Hammarskjöld pohti postuumina ilmestyneessä teoksessaan Kiinnekohtia, miten tie vie sinut ja sinun osasi on kiittää. Nämä sanat tuntuvat sopivan lakitieteen lisensiaatti, varatuomari Georg C. Ehrnroothiin, politiikan pitkän tien kulkijaan. Hän kuului niin hienoon sukuun kuin Suomessa oli mahdollista: isänsä puolelta Ehrnroothien teollisuussukuun ja äitinsä puolelta Mannerheimeihin. Kuten tunnettua, Ehrnrooth oli ihailemansa marsalkan kummipoika.
Georg C. aloitti uransa asianajotoimisto Procope & Hornborgin lakimiehenä. Hänellä olisi ollut kaikki edellytykset yltää isänpuoleisen sukunsa perinteiden mukaisesti samanlaisiin tehtäviin kuin esimerkiksi viisi vuotta nuorempi serkkunsa Casimir Ehrnrooth. Tämäkin toimi 1950-luvulla asianajotoimistossa, Dittmar & Indreniuksen palveluksessa. Georg C. oli tosin pitkään Nokian hallituksen jäsen, kunnes hänet pudotettiin tästä tehtävästä – Urho Kekkosen kehotuksesta.
Politiikka vei kuitenkin Georg C. Ehrnroothin mukanaan. Vuodesta 1958 lähtien lahjakas juristi oli kansanedustaja ja monien vaalien äänimagneetti. 1970-luvulle tultaessa vankkojen periaatteiden mies ajautui politiikan marginaaliin. Tähän vaikutti myös hänen jyrkkä luonteensa. Riku Keski-Rauska on laatinut Ehrnroothista väitöskirjan ja syksyllä 2015 ilmestyneen elämäkerran Yksinäinen Ehrnrooth – Georg C. Ehrnrooth YYA-Suomen puristuksessa. Elämäkerta täydentää Ehrnroothin muistelmateosta Krokotiilien keskellä (1999), mutta on sitä vivahteikkaampi, niin kuin hyvät elämäkerrat yleensä ovat. Ehrnrooth oli oikeassa väärään aikaan, sanoo Keski-Rauska.
Varsin yksityiskohtaisen elämäkerran fokuksena on Ehrnrooth valtakunnanpolitiikassa. Mielellään olisi lukenut myös Ehrnroothin lyhyestä lakimiesurasta, johon sisältyy hyviä artikkeleita JFT:ssä, sekä toiminnasta eduskunnan lakivaliokunnan puheenjohtajana ja Helsingin kunnallispolitiikassa. Monet henkilöt, joita ei voida lukea poliittiseen oikeistoon, kuten Jörn Donner, Henrik Grönqvist ja Jacob Söderman arvostivat Ehrnroothia parlamentaarikkona ja kollegana. Amerikan ääntä Suomen politiikkaan tuonut Ehrnrooth on niitä harvoja suomalaisia, jotka olisivat voineet menestyä poliitikkona Yhdysvalloissa.
Silloin, kun politiikkaa tehdään suoraviivaisesti, ei tahdota nähdä nyansseja. Neuvostoliiton pyrkimys Suomen henkiseen miehittämiseen oli tiukempi kuin
Ehrnroothkaan ilmeisesti saattoi kuvitella. Toiselta puolen Ehrnrooth ei kyennyt näkemään sitä, miten Urho Kekkonen oli vuonna 1970 Neuvostoliitolle liian kova pala ja miten Beljakov-kriisi laukesi siksi Suomen onneksi itänaapurin vetäytymiseen. Ehrnrooth oli herrasmiespoliitikko siinä, että hän lopetti suuren vastustajansa arvostelun tämän sairastuttua. Moni toimi toisinpäin. Tässä se ongelma onkin: politiikkaa on tehtävä ajassa, mutta miten rakennetaan balanssi aatteen, periaatteen ja pragmaattisuuden välille?
