Poliisin eettinen vala on lyhyt. Siinä on seitsemän ytimekästä lausetta täynnä hienoja periaatteita: ”Kunnioitan jokaisen ihmisarvoa ja oikeuksia” ja ”Käytän poliisin valtuuksiani lainsäätäjän tarkoittamalla tavalla”.
Silti jokin vaivaa jo ensimmäisellä lukukerralla. Pakko lukea vala uudelleen. Ja vielä kerran. Sitten välähtää. Tämähän on veljeskunnan vala!
Seitsemästä lauseesta kolmessa kaivellaan omaa napanöyhtää, puhutaan meidän porukoista. ”Käyttäydyn rehdisti, auttavaisesti ja ammatillista yhteishenkeä vahvistaen.” Eli jeesaan muita poliiseja ja olen heitä kohtaan rehti, ja mahtavaa, me-henki vahvistuu.
”Olen oikeudenmukainen ja toimin koko työyhteisön parhaaksi.” Miksi nämä kaksi asiaa on liitetty toisiinsa? Pitääkö poliisin olla oikeudenmukainen muutenkin kuin suhteessa työyhteisöön?
Koska poliisi on hierarkkinen organisaatio, valassa muistetaan mainita myös pomoporras. ”Noudatan esimiesteni käskyjä ja olen valmis kohtaamaan poliisin ammattiin liittyvät vaarat.”
Kaikki nämä ovat hienoja ja kannatettavia asioita. Mutta mikä puuttuu joukosta? Kansalainen. Kansa. Me muut. Kaikki seitsemän lausetta on kirjoitettu niin, ettei niissä kertaakaan mainita, keitä varten poliisi on olemassa.
Poliisilta puuttuu siis missio.
Toimittajien eettisissä ohjeissa, Journalistin ohjeissa, missio on heti ensimmäisessä kohdassa.
”Journalisti on vastuussa ennen kaikkea lukijoilleen, kuulijoilleen ja katselijoilleen. Heillä on oikeus saada tietää, mitä yhteiskunnassa tapahtuu.”
Tämä on lempikohtani Journalistin ohjeissa. Ohjeiden kaikki muut kohdat ovat alisteisia tälle periaatteelle.
Journalistin ohjeet on toki tehty toista tarkoitusta varten kuin poliisin eettinen vala. Journalistin ohjeet ovat yksityiskohtaiset, ja niiden noudattamista valvoo Julkisen sanan neuvosto. Ohjeiden rikkomisesta seuraa ikävää julkisuutta, sillä langettava päätös on pakko julkaista rikkomuksen tehneessä tiedotusvälineessä.
Poliisin vala on symbolinen, ja sen ottaa vastaan poliisiylijohtaja. Silti symbolisillakin eleillä on merkitystä.
Poliisin työ sisältää paljon elementtejä, jotka tukevat sisäänpäin lämpiävää ajattelua. Taistelu hyvän puolella pahaa vastaan saa uskomaan, että meidän veljeskunnan pienet lainvastaisuudet eivät ole edes mainitsemisen arvoisia. Hoidellaan ne omassa porukassa. Jos hoidellaan.
Poliisin työn vaarat tiivistävät yhteishenkeä. Jos jokin ulkopuolinen taho uhkaa meitä, me seisomme yhtenä miehenä. Vaikka sitten uhka tulisi syyttäjävetoisesta esitutkinnasta.
Jos joku ei usko, että Suomen poliisissa oikeasti on veljeskunta-ajattelua, kannattaa tutustua Aarnio-jutun esitutkinta-aineistoon. Uhmaikäisten päiväkotiryhmäkin kiukuttelee vähemmän kuin todistajina kuullut huumepoliisit. Myöhemmin jotkut selittelivät omaa nyrpeää asennettaan sillä, että rikosepäilyjä oli niin vaikea uskoa todeksi.
”Tämä on osiltaan vaikuttanut tämän esitutkinnan alussa, että en ole tiennyt, mihin oikeasti uskoa”, yksi selosti kuulustelussaan puoli vuotta ensimmäisen jälkeen. (En tiennytkään, että todistaja saa heittäytyä kuulusteluissa poikittain, jos itse ei usko rikosepäilyihin.)
Veljeskunta-ajattelu poliisissa on jo nyt johtanut seurauksiin, joita kukaan ei voinut kuvitella. Ongelmat ovat saaneet rauhassa kasvaa, koska niihin ei ole haluttu puuttua.
Ehkä kaikesta seuraa jotain hyvää. Sotkun keskeltä poliisi voi löytää oman missionsa. Mielellään jonkin muun kuin uskollisuuden omalle veljeskunnalle.
