Kaipuu korttirinkiin

Eräs työpäivä 1986 (päiväkirjasta): ”Neuvoteltuani F:n kanssa aloitin juttupäivän. Alkuun kaksi juttua osastolla 19, toiset kaksi osastolla 23, lisäksi juttu osastolla 16 ja vielä asunto-oikeudessa H:n juttu, mistä en kantanut huolta. H ei ollut toimittanut sovittuja papereita eikä tulossa oikeuteen. 19 osastolla tunti, lykkäys, perään jutussa T ja H, ja välillä kävin R:n jutussa 16 osastolla, jäi päätökselle, riensin jatkamaan 19 osastolle. 16 osastolla syyte nurin. Laskun mukaan. Tauko. 23 osaston jutuissa toisessa lykkäys, toisessa päätös. Päivä meni hyvin ja Arvelan kanssa kahvit kello 16 yhdistyksen huoneessa. Kotiin. Kuplan rengas tyhjentynyt. Illalla englannin tunnille. Ranskakin. Casa Maressa iso kalja.”

Tällaisia päivä oli useita. Ainakin viimeisen lauseen osalta.

Nyt, 30 vuotta myöhemmin, saan kello 11 mennessä luettua läjän lehtiä vuoteessa ja nautittua aamusen. En kaipaa tuota kirjaamaani touhua lukuun ottamatta hyviä työkavereita ja ilta­kaljaa. Vaan alakulo tulee usein. Ennen osasin kaiken, nyt olen kai pudonnut kelkasta. Sitä tyrii milloin missäkin, en pysy mukana kehittyvän maailman haasteissa. Tämä kasvojen menettämisen pelko on mielestäni vanhenemisen suurin murhe. Vaikka tuskin minun pärstässäni on enää mitään erityistä menettämistä.

Vaan eipä kai haittaa. Ei ole pahemmin pelkoa sosiaalisesta mediasta. Ei pelkoa hakkeroinnista, sillä tiedot ovat tärkeimmiltä osin paperilla. Kunhan saan tämänkin pakinan tekstinkäsittelyllä muokattua ja lehteemme maalauksen kera, napautan koneeni näyttöön kortti­pakan ja ei muuta kuin pasianssia pelaamaan.
Haikeus tuppaa siinäkin tulemaan: Ei ole hienoja kanastahetkiä toimistossa luppoaikoina kavereitten kanssa!