Luonteeni tunteva koulukaverini taannoin ihmetteli, miten voin paneutua vuosikausiksi ”niihin keltaisiin kirjoihin ja yhteen paksuun lakikirjaan”, kerrottuani aloittaneeni opinnot oikeustieteellisessä. Eli ettenkö voisi elävämpää ja pirteämpää leipäpuuta etsiä.
Oikeustieteelliset kirjat nimittäin olivat opintosuuntamme näyteikkunana yleisölle ainakin Helsingin kahdessa suurimmassa kirjakaupassa. Hallitsevimmin nuo Suomalaisen Lakimiesyhdistyksen julkaisemat oppikirjat keltaisin kansipaperein.
Vaan paneutumiseni niihin (ja tietysti myös moniin muihin joskin tylsemmän värisiin oppikirjoihin) koitui kuitenkin onneksi ja iloksi niin minulle kuin monille opiskelukavereillenikin. Tosin asianajajan ammatin oppiminen oli helmi tässä lainopin kruunussa.
Monet kerrat vuosikymmenten varrella saatoin tyytyväisenä panna merkille, miten paljon helpompaa on elämä, kun tietää miten yhteiskuntamme toimii ja voin hoitaa mitä moninaisimpia oikeusasioita. 1970-luvulla pientoimistoissa Helsingissäkin opetettiin hoitamaan jutut laidasta laitaan. Niin riita- kuin rikosasiat, konkurssit, veroasiat ja hakemusasiat patenttihakemuksia myöten. Olisi kiintoisaa pystyä laskemaan millaisten summien edestä niin asianajajaisäni kuin sitten minäkin olemme sukuamme voineet hyödyttää! Laskutus jäi usein varsin vaatimattomaksi. Olisikohan liian myöhäistä käydä perimispuuhiin vaikka pienellä lisälaskulla? Sukurakkauden nimissä. Vaikka tuskinpa lisälanteista kostuisin. Eihän kukaan sukuun kuulumaton asiakkaanikaan koskaan tehnyt palkkiovalitusta Asianajajaliittoon koko urani (noin 40 vuotta) aikana.
Viis kullan kimalluksesta ja rahan kilinästä! Voin muistella lämmöllä keltaista kirjastoani ja sen antia!
