Julkinen terveydenhoito on upea asia! Näin ikääntyneenä yrittäjänä sen kokee. En ole enää aikohin harmitellut sitä, että aikoinani olin jopa verokierteessä kokien kohteluni epäoikeudenmukaiseksi. Jos olisin tähdännyt vain verojeni vähentämiseen ja onnistunut siinä, olisin pitänyt ainakin suuni kiinni. Muutto muualle olisi tapahtunut kaikessa hiljaisuudessa. Maksoin. Hyvä mieli on nyt ainakin, eivätkä harmita enää eläkevakuutusyhtiön taannoiset punareunaiset karhukirjeetkään. Nyt poimin niitäkin hedelmiä. Ei tietoakaan steinbeckiläisistä vihan hedelmistä.
Jos lisäisin terveyspalveluista nauttimiseen vielä kiitollisuuden saamastani ilmaisesta tai lähes ilmaisesta koulusta ja yliopistosta sekä ilmaisesta sotilaskoulutuksesta mukaan lukien johtajakoulutuksen Haminassa, niin pian luopuisin kiitollisuudesta kyynelehtien eläkkeestäni valtion hyväksi.
Näissä mietteissä nousin raitiotievaunuun Helsingin Meilahdessa. Ensimmäisen matkani yksin tuolla rataosuudella tein 4–5-vuotiaana Kuusitien risteyksestä Tullinpuomin pysäkille takapuskurilla istuen. Nyt maksaneena matkustajana vaunun sisällä luut ja lihakset sairaalassa kuntoon rusikoituna. Takasillalla. Ratikka on monin tavoin minulle tuttu. Olenhan sellaista ajanutkin.
Tein nyt yhden tärkeän havainnon: lähestulkoon kaikki matkustajat näyttivät syventyneen älypuhelimiensa näyttöihin. Vaunussa vallitsi miellyttävä hiljaisuus. Ratikassa ei puhuta eikä pälpätetä enää. On tapahtunut paluu menneisiin hyviin päiviin. Enää puuttuu kakara takapuskurilta, rahastaja ja kaupunkikuvasta kadonneet pulut. Mikä siunaus on siis älypuhelin. Ilmeisesti vain luku- ja kirjoitustaidottomat puhuvat tai kailottavat. Nautin maisemista ja tasaisesta kulusta kiskoilla. Kaikki on tuttua vaihteita myöten.
Pitäisi kai rutista jostakin. Mutta vaikeata se on, kun elämä on näin somaa!
