Kaupungilla vähäisenkin asian toimittaminen vei taannoin aikansa, tunnin jos toisenkin, sillä tuttuja tapasi ja tuli vaihdeltua kuulumisia ja juteltua. Sehän niissä reissuissa ilo olikin, ja nyt, kun ikäkavereitten liikuskelu on vähentynyt, itseltänikin on viehätys vaelteluun vähentynyt. Kiinnostusta tapaamisiin on omiaan vähentämään jommalta kummalta puolelta havaittavissa oleva, mutta lausumatta jäävä kysymys: kuka sä oot? Etenkin jos edellisestä tapaamisesta on kulunut aikaa. Tai vanhalla työtutulla ei ole virkapukua yllään (vanginvartijat) tai hän ei roikota tutuksi tullutta salkkua (asianajajat).
Upseerit sanovat, että kun keinot loppuvat, turvaudutaan konsteihin. Asianajaja voi turvautua konstienkin loppuessa vielä kommervenkkeihin. Eli voisin ratkaista ongelman puhuttuamme säästä ynnä muusta joutavasta johdattamalla puheen muutoksiin eli vanhan käsialan, kaunon katoamiseen. Se jää viime viime vuosisadalla syntyneitten salakirjoitukseksi. Kertoisin mustekynäostoksestani ja nykyisestä kalligrafian harrastuksestani. Antaisin näytteeksi käyntikorttini, johon olisin kiekuroinut asianajajan ammattinimikkeen perään pilkun jälkeen sanan eläkkeellä. Kortteja kun on vielä muutamia satoja jäljellä. Juttukumppanini tietäisi sitten kenen kanssa juttelee ja antaisi ehkä oman korttinsa. Minäkin valaistuisin.
Parasta olisi sittenkin lomailla vain liiton Tuomarintuvalla. Puolison nyt sentään vielä tuntee ja ruskea pitkähäntäroiskale, mikä hyppelee vieressä olevassa kuusessa on orava. Muita tuttuja ei ole mailla eikä halmeilla. Ei edes naamatuttuja.
Laivaristeilyilläkin saa nykyisin olla omissa oloissaan partaaseen nojaten ja merta katsellen. Voi muistella oikeuselämän päiviä, notkumista oikeustalon kerroksissa kaiteeseen nojaten. Kuten aiemmin olen kertonut, siinä nojailussa tulimme työkavereitten kanssa mestareiksi, kunnes aloimme muistuttaa The Muppet Shown aitiosta kurkkivia riidanhaluisia ukkeleita, Statleria ja Waldorfia, välillä naureskellen. Ja meitä oli usein pitkä rivi ukkeleita siellä oikeustalolla.
