Neuvostoliiton kauppaan kuului lahjusten antaminen neuvottelukumppaneille. Siihen joutui asianajajakin osallistumaan.
Sosialistisen demokratian käytännössä parempia lääkkeitä saivat vain johtavat toverit. Ne eivät olleet tavallisten toverien ulottuvilla. Kun neuvottelukumppani kertoi lapsensa sairaudesta ja ettei hän saa siihen lääkettä, pyysin häntä laatimaan listan tarvitsemistaan lääkkeistä. Sainkin monen toverin toivomuslistan.
Tuttu lääkäri kirjoitti reseptin. Apteekkari toimitti ison tilauksen itse ja sanoi lääkkeet antaessaan: Minä en kysy mitään. (Minulle oli määrätty runsaasti pikkulasten lääkkeitä.) Matkalaukkuani ei tarkastettu Moskovan lentokentällä.
Syyllistyin siis rikokseen, mutta en pelkää poliisia. Teko on vanhentunut.
Lahjusten antaminen taitaa olla advokaattien helmasynti, asianajaja Abraham Lincolnkin syyllistyi presidenttinä siihen. Kun orjien vapauttamista tarkoittava laki oli tulossa Amerikan kongressin käsiteltäväksi, tiedettiin että se on kaatumassa yhdellä äänellä. Silloin Lincoln taivutti varakkaan ystävänsä maksamaan yhdelle kongressimiehelle, joka vastusti orjien vapauttamista. Tuon lahjuksen johdosta tämä muutti kantansa ja orjat vapautettiin.
Muutoin kantani on: toimenpidepalkkaus on palautettava tuomareille ja asianajajille.
