Vanhan oikeudenkäynnin haitaksi todettiin aikanaan HE:ssä juttujen käsittelyn viipyminen. Uudistuksen tavoitteiksi asetettiin, että laajatkin asiat käsitellään tuomioistuimissa nopeasti, hyvin ja taloudellisesti. Päämäärän saavuttamiseksi otettiin käyttöön useita keinoja ja kolme tehostetta. Eduskunta hyväksyi tämän, ja laki tuli voimaan 1993.
”Ajatuskin, että valtiopäivät voivat erehtyä, on valtakunnan perustuslakien vastainen” (valtio-oppinut Johan Browallius).
Se osoittautui todeksi. KKO ilmoitti 16.12.2006, että ennen 1980 ”käsittelyajat olivat nykyiseen verrattuna moninkertaisia”. Eikä KKO voi erehtyä.
Oikeudenkäynti onkin ollut nousujohteinen. Rikosjutun käsittely kihlakunnanoikeudessa kesti ennen keskimäärin 13 päivää, uudistuksen jälkeen 95 päivää. Siviilijuttuun meni ennen alioikeudessa 45 päivää, uudistuksen jälkeen 300 päivää. KKO:ssa käsittelyaika oli 8 kuukautta vuonna 1975, vuonna 2006 se oli
15 kuukautta.
Tällä tiellä jatketaan perustamalla tuomioistuinhallintovirasto – ja hallinto on arvokkain (akateemikko Paavo Haavikko). Perustihan Preussin Fredrik II:kin viraston. Hän lakkautti sen heti huomattuaan minkä virheen oli tehnyt, ja säilytti niin kunnianimityksensä Suuri.
Juttujen keston seuraaminen on lopetettu, mutta se ei ole tarpeen. Lakimiesliitto on selvittänyt asian: tuomioistuinvirasto kohottaa tehokkuutta kohisten, eikä Lakimiesliitto voi erehtyä. Laskelman tarkkuus on vuosien päähän plus/miinus 0,088 prosenttia. Siihen tarkkuuteen ei tilastointi yllä.
Ceterum censeo, toimenpidepalkkaus tuomareille ja asianajajille.
