Olen viime aikoina pohdiskellut luottamusta. Tuoreessa poliisibarometrissä poliisi sai taas pohjoiskorealaiset lukemat: 96 prosenttia kansasta luottaa poliisiin. Luku olisi huikea missä tahansa oloissa, mutta erityisen komeana sitä voi pitää sen takia, etteivät viime vuodet ole olleet poliisille helppoja.
Poliisi on pysytellyt uutisotsikoissa kompuroimalla skandaalista toiseen. Jari Aarnion juttu on pahin, mutta sen lisäksi julkisuudessa on käsitelty esimerkiksi Karhu-poliisin epäiltyä lahjusten ottamista, poliisien laajamittaista tietourkintaa, Helsingin huumepoliisin epäselvää tietolähdetoimintaa sekä epäiltyjen rekisteriä eli epriä koskevaa sotkua.
Aloin miettiä, miten itse olisin vastannut luottamuskysymykseen. Ensireaktio oli, että luotan poliisiin melko paljon. Totta kai uskon siihen, että valtaosa poliiseista hoitaa virkatehtävänsä asiallisesti ja lainmukaisesti.
Se ei kuitenkaan ole koko totuus. Poliisissa – kuten muissakin organisaatiossa – tapahtuu virheitä. Luottamuksen kannalta on olennaista, miten virhetilanteisiin reagoidaan. Luotanko siis siihen, että poliisi huomaa ongelmat ja hoitaa asiat kuntoon?
En valitettavasti luota.
Edellä luetellut poliisiskandaalit ovat ruokkineet tätä epäluottamusta. Aarnio-tutkinta ei alkanut poliisin aloitteesta, vaikka Aarnioon ja hänen yksikköönsä liittyvistä epäselvyyksistä oli poliisin sisällä runsaasti tietoa. Niiden selvittely poliisin sisällä jäi pintapuoliseksi, ja syyttäjät aloittivat esitutkinnan poliisipomojen selän takana.
Samaan vyyhtiin kytkeytyvä tutkinta Helsingin huumepoliisin tietolähdetoiminnasta alkoi, kun silloinen sisäministeri Päivi Räsänen luki Hesarista, ettei Helsingin poliisilaitoksella ole yhtään rekisteröityä tietolähdettä.
Epri-tutkinta alkoi, kun Maikkarille vuodettiin tieto siitä, että epriin oli merkitty Venäjän presidentti Vladimir Putin. Kohun saattelemissa selvittelyissä ilmeni, että rekisteriin merkittiin ihmisten tietoja epämääräisin perustein.
Poliisilla näyttää siis olevan vaikeuksia havaita toiminnassaan olevia puutteita. Ulkopuolelta niitä on vielä vaikeampaa huomata, sillä poliisi toimii monilta osin julkisuudelta piilossa. Esimerkiksi epri on supersalainen rekisteri, ja myös tietolähdetoiminta tapahtuu kokonaan kulisseissa. Salaaminen on ymmärrettävää, mutta kääntöpuolena on julkisen kontrollin ohuus. Se toimii käytännössä vain, jos organisaation sisältä vuodetaan salaista tietoa medialle.
Luotettavuuteen kuuluu olennaisesti myös se, ettei virheitä peitellä. Poliiseja vastaan käydyt oikeudenkäynnit ovat kuitenkin nostaneet esiin kiusallisen kysymyksen siitä, voiko poliisimiehen sanaan luottaa.
Urkintajutuissa häkellyttävän moni poliisi kiisti tehneensä haut, joita heidän tunnuksillaan oli tehty. Selityksen mukaan joku muu oli käynyt urkkimassa, kun syytteeseen päätynyt virkamies oli lähtenyt hakemaan kahvia tai muuten jättänyt koneensa vartioimatta. Tuomioistuimet eivät yleensä ole uskoneet näitä selityksiä.
Rikoksesta epäillyllä poliisilla on toki sama itsekriminointisuoja kuin kaikilla muilla. Satuileva poliisi ei kuitenkaan vaikuta luotettavalta.
Poliisilla on paljon valtaa, ja sen mukana tulee vastuu. Vastuu pitää kantaa. Ottakaa kiinni jos saatte -asenteella toimiva poliisi ei vaikuta vastuunkantajalta vaan vastuunpakoilijalta.
Tämä luottamuspohdinta on minulle puhtaasti akateemista. Olisi erikoista, jos toimittaja ottaisi työnsä lähtökohdaksi luottamuksen. Kansalaisilla on oikeus luottaa poliisiin sokeasti, mutta median tehtävänä on toimia vallan vahtikoirana. Toimittaja ei siis voi luottaa. Hänen pitää valvoa.
