Äitini päiväkirjasta: ”14.1.1942. Kovat pakkaset jatkuvat, sota jatkuu, kaikki on ennallaan, ei muutosta, vaikka kuinka toivoisi. Pimeys on valtava, sillä öljyä ei ole ollut kuukauteen. Taitaa pitää turvautua päreeseen, joita miehet jo vuolivatkin, sillä ovat esi-isät nähneet, siihen on tyydyttävä 20:nnenkin vuosisadan ihmisten. Karbidipöttö, oikukas ja paljotöinen.”
Nämä äitini päiväkirjan sivut ovat ylimalkaankin terveellistä luettavaa. Ainakin jälleen kerran minulle, kun aloin tuskailla pitkän pimeän ja lumettoman jakson kestoa. Kaikesta sitä nariseekin täällä halogeeni- ja LED-valojen loisteessa. Lämmössä ja ruoan riittävyydessä, ainakin sisätiloissa.
Taantuma, hui hai! Asianajajana näin 1990-luvun laman ammatinharjoittajan, liikkeenharjoittajan, asuntovelallisen ja pankin näkökulmasta. Taloustieteilijä Dr. Ravi Batra kirjassaan Surviving the great depression of 1990 oli oikeassa: polkupyöräkorjaamot ja lakitoimistot pärjäävät!
Lakot, hui hai! Ainoa minua harmittanut lakko on ollut Forum Romanumin portinvartijoitten lakko 1977 ja pelkkää
iloa taasen tuotti Suomessa yleislakko 1956: sai koululaisena olla hiihtolomalla maalla kauemman aikaa, kun Lentävä
kalakukkokaan ei liikahtanut.
Paljon tuttuja eläkeläisiä muuttaa pimeäksi ja kylmäksi ajaksi etelään. Olemme sitäkin harkinneet, mutta kiitos ei. Keskimäärin kymmenen vuorokautta siellä olen viihtynyt. Yksitoista jos paikallinen oikeustalo on ollut lähellä. Sitten tulee koti-ikävä. Se on rakkautta kansaan ja maahan. Ulkomailla en ole muuta kuin lompsa. Kotimaassa olen sentään pakinoitsija. Ja mikä tärkeintä, olen kuulemma ”puhdassydäminen ja kiltti vaari”.
Esplanadin ympäristössä Helsingissä työskentelee neljännes Suomen asianajajista. Esplanadin seutu aivan pursuaa
asianajajia. Tästä asiasta kirjoitti ensimmäisenä Helsingin Sanomat 16.12.2015. Viihdyn omieni parissa. Kesä tekee tuloaan. Menen Esplanadin puiston puiston penkille. Oikeusministeriökin on aivan vieressä. Tarjoan puolisolleni jäätelön!
