Eri kirjoituksissani olen joskus voimakkaastikin arvostellut 1990-luvun oikeudenkäyntiuudistuksia kaikilta osin kokiessani, että vanha periaate nopeus, varmuus ja halpuus sivuutettiin. Tilalle tulivat keskitetyt, suulliset ja kalliit käsittelyt. Taisin olla väärässä. Nopeus ainakin vakavampien rikosoikeudenkäyntien lisääntyi, varmuus säilyi entisellään, mutta yksi asia ainakin meni metsään. Halpuus. Etenkin riita-asioissa. Hintavuus teki yksinkertaisesti sen, että tavallisella kansalaisella sinänsä pienehköissä, mutta itselleen erinomaisen tärkeissä asioissa ei enää ollut asiaa saati uskallusta oikeuteen. Sellaisiahan hoitelin satamäärin aikoinaan, sitten ne loppuivat. Eipä ollut vaikeata jättää asianajoa.
Vuosien ajan on ongelmaan ratkaisuksi esitetty erilaisia vaihtoehtoja. Ideanikkarit ovat keksineet pyörän kaikkine sovinto-oikeutta koskevine esityksineen. Kuitenkin on olemassa yksinkertainen ratkaisu: perustetaan sellaiset kuin kihlakunnanoikeudet ja raastuvanoikeudet! Ikääntyneillä juristeilla vanhat prosessisäännökset ovat vielä melko tuoreessa muistissa, kun ikäluokkani ei ole niitä sekoittanut uusilla tuulilla. Miehitystä riittää pöydän molemmille puolille. Nimenomaan näitä yksinkertaisempia asioita ja ongelmia varten. Ilman pelkoa taloudellisesta haaksirikosta. Asianajaja ja asiakas sopisivat keskenään hinnasta. Vastapuolelle ei kuluja korvattaisi ellei kyse ole ilmiselvästä kiusaamisesta oikeudenkäynnillä. Sellaisistakin kulukorvaus menisi valtiolle. Rangaistuksen luontoisena.
Meitä osaavia asianajajia on todella paljon. Luulen kuuluvani heihin. Olemme ehkä jääräpäitä ja dinosauruksia, mutta valmiit tulemaan taistoon. Kustannukset olisivat varsin kohtuulliset. Eläkeläisillä on perustulo turvattu. Ei ole tarvetta ylenpalttiseen rahastukseen. Gladiaattoreiden tulo soimaan! Oikeuspaikatkin ovat pääosin entisellään ja osoitteet tuttuja. Lyhyt marssi kihlakunnan- ja raastuvanoikeuksiin. Ave Justitia, advocati morituri te salutant!
