Meille jokaiselle lienee tuttu tilanne, jossa liikkuessamme kevyen liikenteen väylällä joku polkupyöräilijä puikkelehtii kävelijöiden välissä. Hän saattaa aiheuttaa läheltä piti -tilanteita tai ainakin ylimääräisiä sydämentykytyksiä säikäyttäessään yllättävillä toimillaan muita liikkujia. Tämä aiheuttaa myös varsinaisia onnettomuuksia.

Mistä tämä pohjimmiltaan johtuu? Syitä on ainakin kolmentyyppisiä: liikennejärjestelyt, tietämättömyys ja piittaamattomuus. Kuten eräs liikennesuunnittelija taannoin totesi, liikennesuunnittelu on perustunut osittain väärään lähtökohtaan, kun pyöräilyä ja jalankulkua on käsitelty yhtenä kokonaisuutena. Pyöräilijät kun ovat pikemminkin ”hitaita autoilijoita”.

Osaltaan edellä olevasta ja osaltaan käytettävissä olevan tilan ahtaudesta johtuen on aikaisemmin tehty kaupunkien keskustoihin ja muuallekin pyörille ja jalankulkijoille yhteisiä kevyen liikenteen väyliä, joita joissakin taajamissa on velvoitettu myös mopot ja skootterit käyttämään. Silloin samalla tiellä liikkuvien nopeusero on jo useita kymmeniä kilometrejä. Toisena vaihtoehtona on ollut erottaa väylän toinen puoli valkoisella viivalla kävelijöille ja toinen pyöräilijöille. Paras vaihtoehto kevyen liikenteen kannalta on omien erillisten väylien rakentaminen molemmille ryhmille. Pienikin välikaistale näiden väylien välissä selventää tilannetta merkittävästi.

Yleensä pitäisi kulkea itselle tarkoitetun väylän oikeassa laidassa ja ohittaa hitaampi vasemmalta. Jos yleisen tien ohessa ei ole erillistä kevyen liikenteen väylää eikä tiellä ole kokonaan kielletty jalankulkua, tulisi kävelijän käyttää tien vasenta reunaa tai piennarta. Pyöräilijän taas on kuljettava oikealla. Jos vain kadun toisella puolella on jalkakäytävä, tulisi sitä yleensä käyttää. Edellä kuvattujen rakenteellisten ratkaisujen seurauksena kevyen liikenteen liikkumiseen liittyy melkoinen säännösten viidakko, jota kaikki eivät suinkaan hallitse. Itselleni tuttu kävelymatka työpaikalta autonhuoltamoon on tässä suhteessa hyvin kuvaava. Osalla matkaa on toisistaan erotettu pyörätie ja jalankulkuväylä. Sitten on yhteinen kevyen liikenteen väylä ja välillä pelkkää katualuetta ilman erityistä väylää jalankulkijoille. Suojateitä ei reitillä ole. Olen joskus miettinyt kulkiessani, että sääntöjen mukaan minun pitäisi ylittää katu ylimääräisesti useita kertoja. Siinäkin on omat riskinsä, varsinkin pienille koululaisille, jotka samaa reittiä käyttävät.

Suurimmat ongelmat aiheutuvat kuitenkin siitä, että tielläliikkujat eivät toimi sen mukaisesti, kuin liikennejärjestelyt ja -säännöt edellyttäisivät. Suurimpana syynä siihen on piittaamattomuus muista liikkujista edellä mainitun tietämättömyyden ohella. Tässä suhteessa poliisilla ja muilla asiaan osallisilla riittää työsarkaa, ihan liian kanssa.